Paronin aika

Myrskypilvet kerääntyvät

Laukon kartanoa koskeva lehtikirjoittelu radikalisoitui kertarysäyksellä, kun Tampereelle perustettiin 1900-luvun vaihteessa Kansan Lehti. Toimituskunta tuskin olisi voinut toivoa parempaa ikiaikaisen sorron symbolia kuin Klaus Kurjen Laukko ruotsinkielisine paroneineen, joka tuntui välittävän enemmän riistaeläintensä kuin torppareidensa elinoloista.

Sosialistinen propaganda ja agitaatio osuivat Laukon läänissä muhevaan maaperään, koska asiat eivät olleet hyvin. Vuosisadan vaihteen ankarat halla- ja tulvavuodet olivat kurjistaneet Laukon ja Tottijärven kartanoiden alueella asuneiden lähes 150 vuokraviljelijän elinoloja.

Laukon lääniä koetteli kesällä 1899 yksi Suomen historian pahimmista suurtulvista, joka nosti Pyhäjärven vedenpinnan viikinkiajan tasolle eli lähes kaksi metriä normaalin yläpuolelle. Tulvien ja katojen mukanaan tuoman kurimuksen myötä torppareiden keskuudessa kasvoi tyytymättömyys Laukon pehtorin August Wilhelm Vikströmin toimintaan.

Torpparit tunsivat, että omavaltainen ja pikkumainen pehtori esti heitä pääsemästä paronin puheille kertomaan ongelmistaan. Tosiasiassa Laukon isäntä omisti aikansa mieluummin riistanhoidolle ja metsästysretkille kuin vuokraviljelijöiden pyynnöille ja valituksille.

Valtaosa kiistakysymyksistä kumpusi vanhanaikaisesta vuokranmaksujärjestelmästä. Laukon läänissä lähes kaikki torpparit ja lampuodit maksoivat tekemällä taksvärkkiä kartanolla. Hevosella tai jalan tehtyjen kahden tai kolmen viikkotyöpäivän lisäksi vuokria maksettiin kartanolle viljana, munina, puolukoina, villoina tai aidanseipäinä.

Vuokran määrä oli sidottu torpan kokoon ja kuntoon. Valtaosassa Laukon torpista oli 5–20 hehtaaria peltomaata. Pienimmissä peltoala jäi alle 2 hehtaarin. Suurimmalla vuokratilalla oli peltoa yli 50 hehtaaria.

Laukon ja Tottijärven kartanoiden mailla torppien lukumäärä oli lähes kolminkertaistunut 1800-luvun kuluessa. Vuosisadan vaihteessa kartanon 8 000 hehtaarin yhteispinta-alasta oli vuokrattu torppareille kolmeneljäsosaa. Hämeen kartanoille tyypilliseen tapaan kunkin vuokratilan työvelvoite oli määritelty tulkinnanvaraisissa suullisissa ”kontrahdeissa”.

Suulliset vuokrasopimukset aiheuttivat Laukon läänissä, kuten Väinö Linnan Pentinkulmassa, epävarmuutta tulevaisuudesta. Herman Standertskjöld-Nordenstam oli vuosien varrella tarjonnut osalle torppareista kirjallisia sopimuksia, mutta vain harvat vuokramiehet olivat suostuneet allekirjoittamaan uusia tiukkoja vuokraehtoja. 

Laukon lakot

Laukon vuokramiesten lakot ja niitä seuranneet häädöt asettuvat Suomen historiassa poliittiseksi hyökyaalloksi ja hulluuden hetkeksi kutsuttuun ajanjaksoon, joka käynnistyi syksyllä 1905 suurlakosta ja päättyi ensimmäisiin eduskuntavaaleihin keväällä 1907.

Suurlakon aikana Tottijärvelle, jossa valtaosa Laukon torpista sijaitsi, perustettiin punakaarti ja työväenyhdistys. Toden teolla torpparit aktivoituivat talvella 1906 Siurossa järjestetyn suuren torpparikokouksen jälkeen.

Tottijärvelle perustettu torppariammattiosasto laati kuusikohtaisen vaatimusluettelon Laukon kartanon vuokramiesten olojen parantamiseksi. Suurin kiistakysymys koski työpäivän lyhentämistä kesällä kymmentuntiseksi ja talvella seitsentuntiseksi. Lisäksi edellytettiin, että työväkeä piti kohdella inhimillisesti. Paljon pahaa verta aiheuttanut tinkityö ja kilpailu kartanon omien hevosten kanssa oli poistettava. Lopuksi vaadittiin taksvärkkipirtin kunnostamista, siivoamista ja varustamista kunnollisilla sängyillä ja vuodevaatteilla.

Valituskirjelmä toimitettiin Laukon ja Tottijärven kartanoiden isäntäväelle. Samalla ilmoitettiin, että vapaaherra Standertskjöld-Nordenstamin piti saapua 12. toukokuuta kello 12 Joenperän torppaan vastaamaan vuokralaistensa vaatimuksiin.

Kuten olettaa saattaa, vapaaherra ei saapunut Joenperän torppaan. Yleisen lakkoaallon rohkaisemina Laukon vuokramiehet päättivät pakottaa paronin kuuntelemaan joukkovoimalla.

Torppareiden johtomiehiin kuului muun muassa Nestori Telkkä, josta tuli lakkojen jälkimainingeissa sosiaalidemokraattisen puolueen kansanedustaja. Telkän torppa oli Laukon läänissä keskisuuri, eli siihen kuului kolmisenkymmentä hehtaaria peltoa ja laidunmaata. Lakkolaisten johtajista Kaarle Yli-Lammi oli saanut kokea kovia paronin vuokraviljelijänä. Ahkera torppari oli häädetty kahteen kertaan raivaamiltaan vuokratiloilta.

Alusta asti Tottijärvellä hääräsi ahkerasti agitaattori Vilhelm Leskinen. Yhteisön ulkopuolisen lakkojohtajan läsnäolo oli omiaan ärsyttämään Laukon isäntää. Ammattimaiset sosialistit ja anarkistit eivät sopineet vapaaherra Standertskjöld-Nordenstamin ihannoimaan vanhan ajan kartanoyhteisöön, jossa isäntä ohjasi kuuliaisia alustalaisiaan hyvän isän tavoin. Jos vuokramiehet halusivat parannuksia elinoloihinsa, niitä piti pyytää paronilta lakki kourassa ja kunnioitus puheessa.

Uuden ajan kynnyksellä seisseille Laukon torppareille nöyrien pyyntöjen aika oli ohi. Sunnuntaina 20. toukokuuta 1906 punalippuja kantanut 150 hengen väkijoukko marssi Laukkoon. Työväenmarssin tahdissa torpparit järjestäytyivät kartanon päärakennuksen edustalle.

Päärakennuksen kuistille ilmaantuneen herrasväen eteen astui ensimmäisenä lakkojohtaja Leskinen, joka luki työväen vaatimukset. Vapaaherra vastasi väkijoukolle suomennetulla ruotsinkielisellä puheella. Laukon isäntä ilmoitti, ettei ryhdy neuvottelemaan sivullisten – toisin sanoen agitaattori Leskisen – kanssa. Jos torppareilla oli jotain valittamista, he voisivat yksitellen saapua hänen puheilleen.

Nyt väkijoukosta alkoi kaikua ”alas”-huutoja, jotka olivat viimeinen pisara kuistilla seisoneelle kartanon herralle. Kenraali Standertskjöldin ja kenraali Nordenstamin perillinen ei tulisi koskaan taipumaan kapinallisten uhkavaatimusten edessä. Tänä historiallisena hetkenä, ennen ensimmäistäkään lakkopäivää Ison harmaan pihamaalla punalippuja heiluttaneet vuokramiehet allekirjoittivat häätötuomionsa.

Kartanon isäntäväki vetäytyi alas-huutojen jälkeen sisälle päärakennukseen, ja lakkojohtaja Leskinen julisti lakon alkavaksi aamulla. Väkijoukko hajaantui pihamaalta lopulta vasta puolenyön jälkeen. Mennessään torpparit uhkailivat kartanon työväkeä, joka oli yksissä tuumin kieltäytynyt ryhtymästä lakkoon.

Aamun sarastaessa 18 lakkolaista asettui vartioon taksvärkkipirttiin. Lakkovartion läsnäolo oli omiaan nostattamaan pyhää raivoa Laukon paronissa, joka katsoi olevansa punakaartilaisten vankina omassa kodissaan.

Kun lakkovahdit yrittivät estää kartanon työntekijöitä tekemästä maataloustöitä, kartanolle kutsuttiin poliiseja pitämään yllä järjestystä. Kireässä ilmapiirissä kaikki neuvotteluyritykset kariutuivat alkuunsa.

Herman Standertskjöld-Nordenstam haastoi lakkoilevat vuokramiehensä oikeuteen työsopimuksen ja kotirauhan rikkomisesta sekä vuokrien maksamatta jättämisestä. Häätöuhan edessä osa lakkolaisista palasi heti tekemään taksvärkkiä. Torpparit tiesivät, etteivät he saisi jäädä koteihinsa, jos he jättäisivät vuokransa maksamatta.

Rosenlundin torpassa kokoontuneiden lakkolaisten joukossa kartanoläänin vihatuin mies ei ollut Laukon paroni, vaan kartanon vihtiläinen pehtori August Wilhelm Vikström. Vielä yhdeksän pitkän lakkoviikon jälkeenkin torpparit jaksoivat uskoa, että epäkohtiin olisi saatu ilman lakkoa parannuksia, jos vain vuokramiehet olisivat saaneet viedä asiansa suoraan kartanon isännälle.

Lakkoon ryhtyessään Laukon torpparit olivat luottaneet täysin siihen, että paronin olisi pakko myöntyä vuokramiestensä vaatimuksiin ennen elonkorjuuta. Kartanon sato saatiin kuitenkin korjattua omien palkollisten, paikkakunnan tilallisten ja päivätöihinsä palanneiden vuokramiesten avulla.

Syksyn myötä lähes puolet lakkolaisista teki sovinnon paronin kanssa ja palasi tekemään taksvärkkiä.

Torpparihäädöt

Yhä lakkoilevia torppareita ryhdyttiin häätämään ensimmäisen kerran marraskuussa 1906 Vesilahden nimismiehen johdolla. Kun vuokraviljelijät eivät suostuneet suosiolla jättämään kotejansa, paikalliset viranomaiset katsoivat parhaaksi keskeyttää häätötoimet.

Seuraavan vuoden alussa torpparihäätöjä toimittamaan saapui Helsingistä saakka ratsumestari Calonius kymmenen ratsupoliisin kanssa. Kappalaisen poika akateemikko Martti Haavio kirjoittaa muistelmissaan, kuinka hän asettui pikkupoikana puumiekka kädessään vastarintaan pappilan portille, kun ”kasakat” saapuivat lumista tietä Tottijärvelle.

Pienten ja suurten tottijärveläisten passiivisesta vastarinnasta huolimatta talvihäädöt käynnistyivät 15. tammikuuta 1907.

Kun häädettyjen torppien asukkaat eivät suostuneet vapaaehtoisesti lähtemään talvipakkaseen, poliisit rikkoivat asuinrakennuksista ovet, ikkunat ja uunit. Vuodevaatteet heiteltiin ulos ikkunoista ja huonekalut kannettiin maantien varteen. Lopuksi ajettiin lehmät ja lampaat ulos karjasuojista. Onnettomat häädetyt saivat lähteä kylmenneistä kodeistaan 30 asteen pakkaseen etsimään itselleen suojaa.

Väkivaltaisten häätöjen jälkeen yleinen mielipide kääntyi vahvasti lakkolaisten puolelle. Talvipakkaseen häädetyille perheelle järjestettiin tukimielenosoituksia ja kerättiin avustuksia ulkomaita myöten. Luokkavihan ikoniksi nostettu Laukon paroni pakeni höyrylaivalla Tukholmaan.

Tasan kaksi kuukautta ennen ensimmäisiä eduskuntavaaleja toimeenpantuja talvihäätöjä seuraamaan saapui runsain joukoin reporttereita ja kameramiehiä.

Lehtimiesten läsnäolo ja torppareiden hiljainen joukkovoima saivat ratsupoliisit hermostumaan. Varsinaisen skandaalin aiheutti itse ratsumestari Calonius ryhtyessään heiluttelemaan ratsupiiskaansa.

Väkivaltaisiksi muuttuneet häätötoimet saivat työväenlehdet hyökkäämään raivokkaasti Laukon paronia ja tämän käskyläisiä vastaan. Viimeksi mainittujen asemaa ei parantanut kulovalkean tavoin levinnyt tieto Laukossa poliiseille iltaisin järjestetyistä tansseista.

Nyt vasemmistolehtien rintamaan liittyivät suomalaisen puolueen lehdet. Puolueen vaaliohjelmaan sopi vallan erinomaisesti umpiruotsinkielisen kartanon herran ja hädän hetkellä toimettomana seisoneen perustuslaillisen senaatin suomiminen.

Laukon kartanosta tuli kevättalvella 1907 pieneksi hetkeksi Suomen seuratuin paikka. Toimittajien mielenkiinto laantui pian eduskuntavaalien jälkeen.

Sen sijaan ratsumestari Calonius ei antanut periksi, vaan palasi paikkakunnalle huhtikuussa viemään päätökseen talvella aloitetut häätötoimet.

Kuukauden kuluessa Caloniuksen poliisijoukot häätivät 77 torppariperhettä kodeistaan. Hovioikeuden päätöksellä lakkolaisia häätäneiden poliisien toimintaa mutkisti se, että häädetyillä oli tapana – varsin ymmärrettävästi – palata takaisin koteihinsa.

Laukon lakkomaille kesällä 1907 saapunut tolstoilainen kirjailija Arvid Järnefelt kuvaa, kuinka häädetyt etsivät suojaa kartanon metsistä ja lähikylien taloista. Matkan innoittamana syntynyttä Maa kuuluu kaikille -kirjasta myytiin huimat 25 000 kappaletta.

Toisin kuin perustuslaillinen Juhani Aho, Arvid Järnefelt katsoi, että torppareilla oli ollut oikeus rikkoa lakia saadakseen oikeutta. Järnefeltin kirjasen pääasiallisena tarkoituksena oli virittää keskustelua maareformista, jotta Laukon kaltaiset tapahtumat eivät toistuisi enää koskaan.

Poliittinen väittely Laukon lakkojen syistä ja seurauksista jatkui kiivaana myös vastavalitussa eduskunnassa. Kaikki puolueet olivat yhtä mieltä siitä, että vanhanaikaiselle torpparilaitokselle oli koko yhteiskunnan vakauden takia löydettävä parempi vaihtoehto.

Vaikka torpparikysymyksen lopullista ratkaisua saatiin odottaa vuosikymmenen ajan, lintuperspektiivistä katsottuna Laukon lakoilla ja häädöillä voidaan nähdä olleen rakentava merkitys suomalaisen yhteiskunnan muotoutumisprosessissa.

Ruohonjuuriperspektiivistä katsottuna Laukon lakkojen ja häätöjen seuraukset olivat molempien osapuolten kannalta katastrofaaliset.

Tottijärvellä lähes viisisataa ihmistä joutui kodittomaksi. Samalla Laukon isännästä tuli yksi Suomen vihatuimmista miehistä.

Laukon historiaan torpparihäädöt jättivät avoimen haavan, jonka vuosikymmenet ovat vain vaivoin onnistuneet arpeuttamaan.

Punainen tulimeri

Aristokraattinen yläluokka tiesi, että luokkavihan kilpistyessä luokkataisteluksi ensimmäisenä vaarassa olisivat vanhan vallan suurimpina riistäjinä pidetyt suurmaatilat.

Suomen kartanoissa mikään ja kukaan ei ollut turvassa, kun Helsingin työväentalon torniin nousi 27. tammikuuta 1918 punainen lyhty vallankumouksen merkiksi.

Kapinan, kuten laukkolaiset kutsuivat vuoden 1918 sotaa, syttyessä Laukon paroneista oli paikalla enää Tottijärvellä asunut Maurice Standertskjöld-Nordenstam. Edith-rouva oli jo marraskuussa 1917 paennut yön pimeydessä lasten kanssa Laukkoon ja siitä eteenpäin pääkaupunkiseudulle, kun punakaarti oli alkanut uhkaavasti liikehtiä Tottijärvellä.

Kun kaartilaisia saapui tammikuussa kartanolle, Maurice-herra pelastautui viime hetkellä hyppäämällä päärakennuksen ikkunasta alla odottaneisiin vaunuihin.

Tottijärven kartanolta punakaartilaiset jatkoivat 29. tammikuuta 1918 Laukkoon, jossa kartanon 52-vuotias tilanhoitaja Henrik Linderoos murhattiin.

Kun Tottijärven punakaarti oli saanut purettua vanhoja kaunoja, tilanne rauhoittui paikkakunnalla. Laukon läänissä maataloustöitä jatkettiin metsänvartija Janne Ljungqvistin johdolla.

Vesilahdella sotatilanne kiristyi maaliskuun lopulla 1918, kun punaiset perääntyivät paikkakunnalle Lempäälästä. Taistelurintama vakiintui Elinan surmarunosta tunnetun Suomalan talon tienoille.

Rintaman takana punaiset takavarikoivat Narvan seudulta kiihtyvällä tahdilla elintarvikkeita, vaatteita ja kotieläimiä. Laukon ja lähikylien tilanne huononi entisestään, kun valkoiset valtasivat huhtikuun alkupäivinä Tampereen.

Vesilahdesta tuli osa punaisten pohjoisrintamaa, jonne perääntyvät joukot vyöryivät. Ryöstely ja terrori lisääntyivät Vesilahdella päivä päivältä.

Paikkakunnalle saapuneet punaiset eivät enää olleet taistelujoukkoja, vaan edessä häämöttävän tappion katkeroittamia hävityspartioita. Kartanon työväki piiloutui metsiin ja lähitaloihin, kun punaiset kuljettivat Laukosta pois viljat, kotieläimet ja arvotavarat.

Sitten oli aika polttaa häätäjäparonin kotikartano kivijaloilleen.

Keskiviikkona 17. huhtikuuta 1918 Laukon kartano muuttui valtavaksi tulimereksi. Lähikylien asukkaat kerääntyivät, kukin missäkin mietteissä, Pyhäjärven rannoille katselemaan, kuinka ikivanha mahtikartano katosi savuun ja liekkeihin.

Liisa Lagerstam